NISÄKKÄÄT

Posted on

ELÄMÄÄ DINOSAURUSTEN JÄLKEEN

Ensimmäiset pienikokoiset nisäkkäät ilmaantuivat maan kamaralle triaskauden puolivälin tienoilla, noin 230 – 220 mvs – samaan aikaan dinosaurusten kanssa. Jura- ja liitukaudella maat järisivät dinosaurusten alla, ne olivat maita hallitsevia eläimiä ja tuon ajan nisäkkäät olivat pieniä, hiirimäisiksi kuvattuja olentoja. Ensimmäisiä nisäkkäitä olivat Eozostrodon – sekä vaikkapa Deltatheridium, Jeholodens, Megazostrodon, Triconodon ja Zalambdalestes.

Liitukauden päättyessä ja kenotsooisen maailmankauden alussa 65 mvs dinosaurusten kuoltua äkillisesti sukupuuttoon, tuli niiden jäljiltä yhtäkkiä paljon tyhjää tilaa. Tuota tyhjää tilaa, dinosaurusten jäljiltä jääneitä tyhjiä ekologisia lokeroita, marssivat täyttämään elämän näyttämölle nisäkkäät. Niiden kiihkeä evoluutio alkoi toden teolla vasta nyt. Alkuvaiheessa nisäkkäät olivat vielä varsin pienikokoisia. Vasta tässä vaiheessa, dinosaurusten mentyä, evoluutio tuotti ensimmäiset suurikokoiset nisäkkäät, kuten 650 kg painavan Barylambdan. Tästä eteenpäin nisäkkäiden kirjo laajeni, maapallolle ilmestyi uusia pussi- ja nokkaeläimiä, sekä kohdullisia, nykyaikaisia nisäkkäitä – kehittyivät kissaeläimet, koiraeläimet, kamelit, näätäeläimet – sekä myös lepakot ja valaat. Nisäkkäät osoittivat ylivertaisuutensa muihin lajeihin nähden ja seuranneiden vuosimiljoonien kuluessa valloittivat maailman samaan tapaan, kuin dinosaurukset olivat aikanaan tehneet.

Diatryma

Diatryma

Dinosaurusten kadottua nisäkkäät olivat pieniä ja maata hallitsivat aluksi myös jättimäiset linnut, kuten lentokyvytön Diatryma. Sillä oli korkeutta runsaat kaksi metriä ja painoa 175 kg. Oliko se kasvinsyöjä vaiko peto, joka saalisti elävää riistaa, ei ole selvillä.

 

Cynognathus

Cynognathus

Cynognathus ei kehittynyt dinosaurusten tuhon jälkeen, vaan jo samoihin aikoihin dinosaurusten kanssa, noin 230 miljoonaa vuotta sitten. Sitä pidetään nisäkkäiden esi-isänä. Ulkonäkönsä puolesta tämä metrin mittainen eläin sopisi kyllä hirmuliskojenkin esi-isäksi, sillä se oli varsin paljon liskon näköinen.

 

Rodhocetus

Rodhocetus

Varhaiseoseenikaudella, 47 mvs elänyt Rodhocetus oli runsaan kolmen metrin pituinen nisäkäs, joka vietti suurimman osan ajastaan vedessä ja oli hyvin vesielämään sopeutunut. Kun sanotaan, että elämä on kehittynyt meressä ja noussut sieltä maalle, niin Rodhocetus halusi mennä maalta takaisin mereen. Sen lyhyet raajat osoittavat, että se kykeni ehkä kävelemään maalla, tai ainakin raahautumaan eteenpäin raajoillaan itseään vetäen.

 

Laamoja

Laamoja Pohjois-Amerikassa esihistoriallisella ajalla.

 

Myös liitukauden jälkeen kehittyneistä nisäkkäistä laji toisensa jälkeen on kuollut sukupuuttoon. Lajit kuolevat sukupuuttoon ilman katastrofejakin, kun eivät kykene sopeutumaan muutoksiin. Sukupuuttoon kuoleminen on usein luonnon evoluution tulosta. 99% lajeista, jotka ovat koskaan olleet olemassa, ovat kuolleet sukupuuttoon. Useimmat sukupuuttoon kuolemiset johtuvat pienistä ulkoisista muutoksista, esim. ilmastomuutoksista, joihin laji ei pysty sopeutumaan. Massakuolemat taas johtuvat suurista, mullistavista luonnonkatastrofeista. Tällä hetkellä nisäkäslajeja maailmassa elää noin 4500.

 

Uintatherium

Uintatherium

Uintatherium oli suurikokoinen, sarvikuonoa muistuttava nisäkäs, joka eli 50 – 35 mvs. Sillä ei ole sukupuuttonsa jälkeen jälkipolvea, joten se ei ole nykysarvikuonon esi-isä. Se oli neljän metrin pituinen ja painoi useita tonneja. Uroksen suusta tunkivat yläleuasta kohti maata esille pitkät, terävät hampaat. Silti laji oli kasvinsyöjä. Kuvasta näkyy, että Uintatheriumin päästä kasvoi kolme sarviparia. Se, mitä kuvasta ei näe, on, että Uintatheriumin aivot olivat hyvin pienet. Siinä suhteessa se muistutti dinosauruksiakin.

 

Sapelihammaskissa

Sapelihammaskissa

Sapelihammaskissa oli yksi niistä nisäkkäistä, jotka tulivat dinosaurusten jälkeen ja jotka vuorostaan taas ovat kadonneet Maan päältä jo aikoja sitten.

 

Amerikan mastodontti ja villamammutti

Amerikan mastodontti (Mammut americanum)

Amerikan mastodonttiuroksen paino oli 5400 kg, naaras oli hieman keveämpi ja matalampi kuin uros, jonka korkeus oli 3 m. Laji asusti aikoinaan Pohjois-Amerikassa aina Alaskasta Meksikoon asti. Mastodonttien jäänteitä on löydetty nuotiopaikkojen läheltä ja tästä on päätelty, että muinaiset ihmiset saalistivat niitä syötäväkseen. Mastodontteja eli pleistoseenikaudella 1,8 miljoonaa – 10 000 vuotta sitten, kuten mammuttejakin. Kuvassa taaempana villamammutti.

Mammutin tappajat

Jääkaudella kehittyi sapelihammaskissoja, jotka saalistivat laumana, nykyisten leijonien tapaan. Homotherium-sukuun kuuluvat sapelihammaskissat erikoistuivat nuorten mammuttien metsästykseen. Nykyisinkin Afrikan leijonat saalistavat kahden, kolmen ja neljän vuoden ikäisiä norsuja. Tähän tarvitaan kokonainen lauma yhteistyökykyisiä leijonia. Samoin homotheriumin on täytynyt toimia laumana kaataakseen nuoria mammutteja. Pieniä poikasia norsut suojelevat niin tehokkaasti, että niiden nappaaminen on vaarallista ja vaikeaa. Homotherium poikkesi rakenteeltaan muista sapelihammaskissoista. Yleensä sapelihammaskissoilla oli matalat jalat ja pitkä selkä. Homotherium sen sijaan oli pitkäraajainen. Eturaajat olivat selvästi pitemmät kuin takaraajat, minkä vuoksi se saattoi ulkonäöltään muistuttaa hiukan nykyistä täplähyeenaa. Ruumiinrakenteensa ansiosta se saattoi laukata pitkiäkin matkoja, ja käyttää kestävää juoksuaan hyväkseen saalistuksessa. Muut sapelihammaskissat saalistivat vaanimalla. Kaikilla sapelihammaskissoilla oli pitkä ja vahva kaula, joka mahdollisti sapeleiden tehokkaan käytön. Sapelihammaskissat sopeutuivat kymmenen miljoonan viime vuoden aikana monenlaisiin ympäristöihin ja saaliseläimiin. Nykyisten kissaeläinten tapaan ne olivat joustavia käytökseltään.

 

Doedicurus

Doedicurus

Doedicurus eli pleistoseenikaudella, Etelä-Amerikassa 1,8 miljoonaa – 10 000 vuotta sitten.

 

Megatherium

Jättiläislaiskiainen (Megatherium americanum)

Jättiläislaiskiainen oli myös pleistoseenikauden eläimiä. Kuvassa yllä. Se eli Etelä-Amerikassa ja Pohjois-Amerikan eteläisissä osissa. Myös se katosi viimeisimmän jääkauden aikoihin, syytä sen sukupuuttoon ei varmuudella tiedetä. Syyksi on esitetty sitä, että ajan ihminen metsästi sitä sekä ravinnokseen että sen turkin vuoksi. Sillä oli sekä etu- että takaraajoissa pitkät koukkumaiset kynnet, joilla se saattoi kiipeillä roikkuvassa asennossa puiden oksilla, nykylaiskiaisten tapaan.

Maassa tämä kuuden metrin pituuden saavuttava valtavan kokoinen eläin liikkui kynsiensä vuoksi hyvin kömpelösti, käpäliensä sivuja käytellen. Sitä on kooltaan verrattu norsuun ja sen paino on ollut hieman alle 4 tonnia. Maassa sille oli koostaan hyötyä, sillä kasvissyöjänä se yletti puiden lehvistöihin. Sapelihammaskissa saalisti ravinnokseen tätäkin jättiläistä.

 

Villasarvikuono

Villasarvikuono (Coelodonta antiquitatis)

Villasarvikuonot elivät ajalta noin 350 000 vuotta sitten aina viimeiselle jääkaudelle 10 000 vuotta sitten, jolloin ne kuolivat sukupuuttoon. Vaikka pääasiallisena syynä suurten nisäkkäiden, kuten villasarvikuonon, mammutin ja jättiläishirven häviämiseen pidetään jääkauden lopun ilmastonmuutosta ja mannerjäätiköiden sulamista, entistä tehokkaammin metsästämään oppineella ihmisellä on oletettavasti ollut oma osuutensa asiaan: suurriistaa metsästettiin esimerkiksi polttamalla metsää, jolloin eläimet saatiin ajettua ansoihin tai niiden kulkureittejä muutettiin. Villasarvikuonoja ovat kivikauden ihmiset ikuistaneet Ranskassa luolamaalauksiinsa.

 

 


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

− 2 = 1